2011 in music

Primordialin julkaisutahti ei päätä huimaa, mutta julkaisut ovat olleet pääasiassa laadukkaita ja niin tälläkin kertaa. To The Nameless Dead oli aikanaan sellainen tajunnanräjäyttäjä että uutukaisella oli kova paikka laittaa paremmaksi. Siltä ei ainakaan vielä tunnu mutta perkeleen kova levy kyseessä on silti. Primordial on niitä harvoja nykybändejä, jotka kuulostavat vain ja leimallisesti omalta itseltään, ja bändin massiiviset äänivallit yhdistettynä Nemtheangan hulluihin vokaakeilin on kaava millä on helvetin huono mennä vikaan.

Ornen toinen pitkäsoitto oli itselleni yksi vuoden odotetuimmista tapauksista, niin perkeleen hyvä maku Conjuration By Fire-debyytistä aikanaan jäi. Harmillisesti vahvoja Van Der Graaf-viboja tuoneet saxofonit on tällä levyllä paitsiossa, mutta 70's viboja luodaan tällä kertaa mm, memotronilla. Yhtyeen soitto tuntuu vain parantuneen, etenkin Earlin rumpuosuuksista löytyy nyannseja ja sopivassa määrin kikkailua, sortumatta kuitenkaan itsetarkoitukselliseen kilkutteluun. Miehen soittotaito oli havaittavissa jo Reverend Bizarren aikoina, mutta se pääsee vielä paremmin esille Ornen tyylisessä musiikissa, jossa rumpalilla on enemmän tilaa toteuttaa itseään. Peterin kitaraosuuksissa on edelleen sitä diippiä mystisyyttä ja Albert vetää muutamat hienoimmista laulusuorituksistaan, etenkin Return Of The Sorcererissa, joka lienee myös koko levyn komein yksittäinen kappale.
Lyriikkaosastolla ollaan myös syvissä vesissä, Lovecraft ja Crowley pomppaavat luonnollisesti esiin aina sieltä ja täältä ja onhan levyllä myös erittäin hieno, Nicholas Roegin Don't Look Now-elokuvaan pohjaava kappale. Yksi vuoden kohokohtia.

Edellisen Moonsorrow levyn tarinassa tapahtui maailmanloppu joten nyt ollaan luonnollisesti post-apo-maisemissa. Kahden puolen tunnin pläjäyksen sijaan kappaleita on nyt reilu puolisen tusinaa joista osa toimii eräänlaisina lyhyinä välisoittoina pidempien eeposten välillä. Tyylillisesti ollaan vielä melko samoissa vesissä, joskin eeppisyysmittaria on väännetty jälleen pykälä ylöspäin. Komeimpia tapauksia on helvetin jylhillä koskettimilla maustettu Huuto sekä lopetuksena toimiva Kuolleiden Maa.

Alghazanth jatkaa erittäin melodisella, jossain määrin blackiin kallellaan olevalla kaahauksellaan, josta löytyy paljolti tarttumapintaa ja hienoja koukkuja näennäisestä simppeliydestä huolimatta. Jylhät kitaramelodiat on tässä selkeästi pääosassa, muiden elementtien tahtoessa jäädä välillä paitsioon. Hienosta kansitaiteesta plussaa.

Melko turvallista ja perinteitä kunnioittavaa dödistä mistä löytyy kuitenkin muutama ihan kiinnostavakin idea. Vokaalipuolelta löytyy kivaa glenbentonmaisuutta ja soitinpuolelta etenkin alataajuuksista löytyy ihan kivasti munaa. Levyllä on pituuttakin juuri sopivat puolisen tuntia joten puutumaankaan ei pääse. Loppupeleissä ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta tai mullistavaa mutta tästä on hyvä jatkaa.